top of page

Kun kaksi eri todellisuutta vievät eri suuntiin

Aikakaudella, jossa puhelimen ainoa tarkoitus oli olla olemassa soittamista ja harkittujen viestien lähettämistä varten – ja ehkä joskus myös matopelin pelaamista varten – koulu oli paikka, jossa avautui portti mielenkiintoisiin maailmoihin eri oppiaineiden parissa. Oppikirjojen kuvat tarjoilivat seikkailuja esimerkiksi historian eri tapahtumiin, ja kieliä opiskellessa pääsi kuvitteellisille matkoille eri maihin. Ajatusleikkiin riitti mainiosti kuva, joka ei liikkunut. Soittaminen tai viestin laittaminen kaverille koulupäivän jälkeen tuntui alkujaan turhalta, kun kaverin tavoitti parhaiten menemällä kotiovelle ja kysymällä ulos leikkimään. Puhelin jäi usein kotiin, koska oli vain yksi maailma, jossa kaikki olennainen tapahtui.


Viimeisten vuosikymmenien saatossa on tapahtunut iso muutos teknologian kehityksen myötä. Teknologian kehittyminen synnytti myös sosiaalisen median, portin toiseen maailmaan, jonka parissa suurin osa meistä viettää nykyään paljon aikaa. Puhelimien ensisijaisen tarkoituksena ei ole enää puheluiden soittaminen tai tekstiviestien lähettäminen, vaan pääsy näennäissosiaaliseen maailmaan, jossa todellista sanat ja lauseet ovat äänettömiä ja ilmeet ja eleet korvataan hymiöillä, jotka toteuttavat ne puolestamme. Virtuaalikäsi ylös, mikäli olet jäänyt itsellesi kiinni siitä, että olet laittanut hymiön viestiin ilman, että oma ilme värähtää suuntaan tai toiseen.


Julkisissa liikennevälineissä ihmisten katse on kiinnittynyt puhelimien ruutuihin. Koulun käytävillä kaveriporukat istuvat vierekkäin, mutta kohtaaminen tapahtuu jossain muussa todellisuudessa. Keikoilla puhelimesta on tullut kaveri, jonka kanssa kokemus jaetaan käsi kädessä jopa livenä somemaailmaan. Tähän kaikkeen havahtuminen aina ajoittain tuntuu pahalta, kun malttaa nostaa oman katseensa ylös. Erityisesti juuri sen takia, että sortuu siihen itse. Ja siltikin, seireenien kutsua on miltei mahdotonta vastustaa. Nykyään puhelin ei jää ulos lähtiessä kotiin, vaan siitä on tullut ihmisen jatke, joka kulkee kodissakin huoneesta toiseen.


Siinä, missä ennen yksittäinen oppikirjan kuva tai ihan vain mielenkiintoinen opetus riitti koulussa kiinnostuksen ja sitä kautta motivaation herättämiseen, sosiaalinen media tarjoaa nykypäivänä sellaisen vastustajan kaikkine ärsykkeineen, jota matopelisukupolvi ei osannut edes kuvitella ruutuvihkoon piirrellessä.


Sinnikkyydestä ja pitkäjänteisyydestä on tullut katoavia luonnonvaraoja, joita jatkuvat ärsykkeet ja nopeat palkinnot syövät eroosion lailla. Vaarana on, että yhä suurempi osa oppilaista suorittaa oikeaa todellisuutta rimaa hipoen, jotta paluu rinnakkaistodellisuuteen tapahtuisi mahdollisimman nopeasti.

"Saanko kattoo puhelinta, ku tein jo tehtävät?"

Ei voi olla sattumaa, että samalla kun sosiaalinen media valtaa entistä suurempaa osuutta lasten ja nuorten elämästä, puhutaan oppimistulosten heikkenemisestä. Suurin osa lapsista ja nuorista seikkailee somessa ongelmitta, mutta joukko, joita somen ongelmallinen käyttö koskee, ei ole mikään pieni.


Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan:

Suomalaisnuorista 9% luokitellaan sosiaalisen median ongelmakäyttäjiksi ja 34% nuorista kuuluu riskiryhmään tai heillä on kohonnut riski ongelmalliseen somen käyttöön.

Suomessa on tilastojen mukaan 562 400 koululaista. 9% tarkoittaisi, että 50 616 nuorta ovat sosiaalisen median ongelmakäyttäjiä. Riskiryhmässä oli 34% joka tekee 191 216 nuorta. Se on valtava määrä. Joka kymmenes nuorista on ongelmakäyttäjiä, ja riskiryhmässä on yli kolmannes. Sosiaalinen media on tullut jäädäkseen, ja sen valta kasvaa jatkuvasti, joten vaarana on, että suunta ei ole ainakaan alenemaan päin.


Sosiaalinen media on täynnä toinen toistaan virikkeellisempää sisältöä, ja algoritmien avulla käyttäjä näkee pääosin itselleen mieluista sisältöä. Some on luonut lisäksi lapsille ja nuorille maailman, johon aikuisten käsi ei jatkuvasti ylety ja jossa saa olla ja temmeltää suhteellisen vapaasti omiensa joukossa. Toisaalta ymmärrämme varmasti kaikki, että se ei ole ainoastaan positiivinen asia.


Some mahdollistaa yhteydenpidon kavereihin ja tuttuihin jopa ympäri maailmaa, mutta toisaalta se on kahlinnut samalla olemaan jatkuvasti saatavilla. Esimerkiksi SnapChat-palvelulla on pelkästään Suomessa 1,4 miljoonaa aktiivista kuukausittaista käyttäjää, ja siitä on tullut yksi suosituimmista ja käytetyimmistä somealustoista alle 35-vuotiaiden käyttäjien keskuudessa. Sovelluksen käyttökulttuuriin on iskostunut kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan saatuihin snäppeihin tulee vastata viiveettä, joka sitoo käyttäjänsä lähes jatkuvaan vuorovaikutukseen. Snäpistä on tullut myös kommunikaation väline myös sellaisissa tilanteissa, joissa olisi mahdollista vaihtaa ajatuksia myös ihan perinteisin keinoin, kuten vaikkapa juuri välituntisin.


Kun koulupäivää vertaa kaikkeen siihen, mitä some on ja mitä kaikkea siellä tapahtuu lyhyenkin ajan sisällä, kontrasti on melkoinen. Oppitunnilla täytyy jaksaa keskittyä 45 tai jopa 90 minuutin ajan sisältöön, jonka joku muu on päättänyt, ja joka ei tarjoa samalla tavalla virikkeitä ja josta ei pääse swaippaamalla eteenpäin. Luokkakavereillekaan ei saa joka hetkessä puhua, kun taas virtuaalilauseet vilisevät jatkuvana syötteenä päätyen lakkaamattomaksi ilmoitusvirraksi puhelimen ruudulle. Ei siis mikään ihme, jos käsi eksyy vahingossa tai puolivahingossa puhelimelle, kun opettajan katse välttää.


Sosiaalinen media aiheuttaa haasteensa myös sosiaalisiin suhteisiin koulussa. Se, mitä luokkahuoneessa ja koulun käytävillä oppilaiden välillä tapahtuu, on vain jäävuoren huippu. Siksi vaikkapa opettajana voi olla välillä haastavaa havainnoida ja puuttua esimerkiksi sellaisiin ilmiöihin, joihin olisi hyvä päästä tarttumaan ajoissa. Somesta leviää myös aina ajoittain haasteita, jotka ovat enemmän hölmöjä kuin hauskoja, mutta joiden tekemisestä voi saada kunnioitusta ja näkyvyyttä somessa. Yksi esimerkki viimeisen vuoden sisältä on somessa liikkunut haaste, jossa "kompastuttiin" tarjottimen kanssa ruokalassa ja kaveri kuvaa tapahtuman talteen.


Vaikeaa on myös rajanveto siinä, missä määrin esimerkiksi somessa tapahtuva kiusaaminen on koulukiusaamista ja milloin se kuuluu koulun toimintavallan ulottumattomiin. Onneksi Someturvan kaltaiset palvelut ovat lisääntyneet ja tuoneet helpotusta myös opettajien arkeen näiltä osin.


On kysytty, miksei oppilailta oteta puhelinta pois kouluissa koulupäivien tai edes oppituntien ajaksi. Opetushallituksen sivuilta löytyy seuraava teksti:

Opettaja voi ottaa laitteen oppilaalta, jos laite häiritsee opetusta eikä oppilas tottele pyyntöjä laitteen pois laittamisesta. Opettajan on ilmoitettava laitteen poisottamisesta oppilaan huoltajille. Laite on palautettava oppilaalle tunnin tai koulupäivän jälkeen.

Laitteen tulee siis häiritä opetusta, mutta kysymys kuuluu, häiritseekö esillä oleva laite opetusta, vaiko oppilaan oppimista. Puhelinparkkeja on otettu monissa kouluissa käyttöön, mutta niidenkin käyttö on hieman tulkinnanvaraista:

Kännykkäparkkia voidaan käyttää, jos se perustuu vapaaehtoisuuteen. Oppilaaseen ei voida kohdistaa kurinpitokeinoja pelkästään siitä syystä, jos hän ei laita kännykkää kännykkäparkkiin.

Kouluilla on kuitenkin tärkeä rooli toimintakulttuurin rakentajina. Vaikka kännykkäparkki on vapaaehtoinen, jos sellainen on käytössä joka luokassa, yhä useampi malttaa ehkä luopua puhelimesta oppituntien ajaksi. Jonkinlaisista palkintosysteemeistä voisi myös olla apua tilanteissa, joissa haasteet puhelimen käytössä ovat laajempi ongelma. Kouluissa kannattaisi myös luoda toimintamallit, joilla mahdolliseen puhelinten ongelmakäyttöön puututaan, ja toimia sen suhteen johdonmukaisesti.


Myös perheillä on suuri vastuu. Edelleen Jyväskylässä tehdyn tutkimuksen mukaan;

Tulokset osoittivat myös vanhempien merkityksen. Jos perheen valvonta koettiin vähäiseksi, niin koululaisella oli suurempi todennäköisyys somen ongelmakäytölle, kuin tilanteessa, jossa perheen valvontaa koettiin olevan kohtalaisesti tai paljon.

Olen puhunut esimerkiksi somekoulutusten yhteydessä siitä, miten vanhempien olisi hyvä olla kartalla eri sosiaalisen median alustoista, vaikkei olisikaan niissä aktiviisesti mukana. Erilaisiin alustoihin tutustuminen esimerkiksi yhdessä oman lapsen kanssa on iso palvelus molemmille.


Someen tutustumisen lisäksi myös rajojen asettaminen on tärkeää, ja sitä koulu ei voi tehdä yksin. Se on joskus iso taistelu, mutta se on taistelu joka kannattaa käydä. Vapaa-ajalla on tärkeää, että saa uppoutua someen ja nollata koulupäivän rasitukset, mutta esimerkiksi läksyjen tekeminen tai kokeeseen lukeminen ilman puhelinta simuloi hyvin oppituntilannetta, jossa sen käyttö ei ole myöskään sallittua. Tällaista on hyvä harjoitella myös kotona, ja se on ennen kaikkea palvelus keskittymiselle ja oppimiselle. Puhelimen vieminen konkreettisesti muualle siksi aikaa, mielellään äänettömällä, on tehokas, mutta varmasti harvalla käytössä oleva keino.


Kotona kannattaa myös tarkastella sitä, kuinka suureessa roolissa puhelin on tilanteissa, joissa sitä ei välttämättä tarvita. Pelisäännöt luo tietysti kukin perhe itse, mutta se, miten lapsi tai nuori käyttää puhelinta kotona antaa melko hyvää vihiä siitä, minkälaisia haasteita sen käyttö voi aiheuttaa koulussa. Samalla olisi tietysti hyvä tarkastella aikuisena omaa somen käyttöä kotona. Mitkä ovat sellaisia hetkiä, kun puhelinta ei tarvita, ja voisiko samaisen puhelinparkin, joka joissakin kouluissa on käytössä, saada toimimaan myös kotona? Mitkä ovat ne hetket kotona, jolloin vaaditaan sitä, että jokaisen – myös aikuisen – puhelin pysyy piilossa?


Toimin itse sisällöntuottajana sosiaalisessa mediassa, ja olen huomannut, että digitaalinen hyvinvointini on parhaimmillaan silloin, kun rajaan sovellusten lupia antaa ilmoituksia ja kun maltan pitää puhelimen pois näkyviltä silloin, kun sen käyttöön ei ole järkevää syytä. Olen myös pitänyt taukoja somen käytöstä silloin, kun olen huomannut, että sen käyttö on kasvamassa liian suureen rooliin omassa elämässä. Lapsilla ja nuorilla tämänkaltainen itsesäätely voi olla vaikeaa, ja toisaalta kaiken taustalla on FOMO, fear of missing out, eli paitsi jäämisen pelko, joka on viimeistään tänä päivänä jo ihan aiheellinen huoli, vaikka sitä olisi vaikeaa myöntää.


Oppimisessa ei ole oikotietä onneen. Se luo haastavia tilanteita maailmassa, jossa kaikki muuttuu koko ajan nopeatempoisemmaksi ja helpommaksi. Me emme saa kuitenkaan kadottaa kykyä toimia sinnikkäästi ja pitkäjänteisesti, tai kykyä sietää joskus hieman tai paljon myös sellaisia asioita, jotka eivät ole siinä hetkessä mukavia. Tylsyys on myös avain luovuuteen, jonka merkitys korostuu tulevaisuudessa sellaisten asioiden rinnalla, jotka ovat koneella korvattavissa.


Koulu on sovellus, joka on ladattu jokaiselle oppilaalle valmiiksi. Kysymys kuuluu, kuinka sovelluksen käyttäjät saataisiin pidettyä nyt ja myös jatkossa aktiivisina käyttäjinä siinä todellisuudessa, joka on ainakin toistaiseksi lopulta se kaikkein merkittävin.




474 views0 comments

Recent Posts

See All

Commentaires

Noté 0 étoile sur 5.
Pas encore de note

Ajouter une note
bottom of page